Luin kirjasta väärin ja mieleen tuli kalkittu maa, nopeasti yhä tarkentuva kaupunki siinä on poltettua suitsutettua valkoista peittäen kaiken, heidät ja heidän kotinsa. jopa takkuiset eläimet. Nyt he pohtivat lunta ja joukkohautoja, eivät ymmärrä kumpaakaan mahdollisuutta. En pääse eteenpäin, lähemmäs, vaikka keskittyessäni näenkin kaiken yhä selvemmin.

On sammaleisia pintoja jotka vangitsevat valon jonnekin syvälleen, mattaa. Mutta valkoisen kohdalla se tuntuu mahdottomalta, tai enemmänkin saavuttamattomalta. Jauhoinen äärikaupunki. Iho kuivuu ja tukka kasvaa. Kuten joskus soittaessaan väärään numeroon, on nyt vaikea lopettaa, meillähän on yhteys. He ovat hiljaa, miehen suu on niin kuiva että murtuisi heti.